Tänne syksyisiin tunnelmiin on kotiuduttu hiljalleen muutenkin kuin fyysisesti. Jospa hieljalleen pistäisi loppumatkan kertomuksia nähtäville. Osa blogimerkinnöistä on ollut valmiina jo Ugandasta saakka odottamassa julkaistavaksi pääsyä.. Nyt muutama kuukausi kirjoittamisen jälkeen niitä onkin hyvä julkaista ;)
Tavarakuormani kanssa matkustin Kyetumesta Masakaan taksin kyydillä. Masakasta otin bodabodan (moottoripyörätaksi) Ssenyangeen. Voin kertoa, että oli ehkä hurjin bodamatka ikinä. Suuren suuri matkalaukkuni köytettynä selän taakse ja muu tavarapaljous sekä kuljettaja ja minä niiden lisäksi. Vaikka kaikenlaisten tavaroiden kanssa olenkin kyseisellä kyydillä kulkenut, valtavan matkalaukkuni kanssa jyrkkien hiekkatieylämäkien kulkeminen hirvitti. Bodamies ei kuitenkaan ollut moksiskaan. Vähän köyttä peliin tavaroille ja ei kun samaan kyytiin. Monttuinen ja märästä liukas hiekkatie ei ehkä ollut kovin mukava, mutta se oli tehtävä, mikä oli tehtävä.. Onneksi en ollut kuljettaja.
Perillä Ssenyangen koululla oli lauma lapsia ja aikuisia huutamassa tervetulotoivotuksia Mama Katalalle, minulle. Olen kyllä ylpeä siitä, että minne menenkin, en ole mzungu vaan Milja tai Mama Katala. Varsinkin jälkimmäisestä nimestäni olen varsin ylpeä vaikka Katalan merkitys onkin kyseenalainen sekä Suomessa että Ugandassa. Lapset kuljettivat tavarat asunnolleni ja siitä lähdin lapsilauman mukaan suoraan jalkapallopeliä seuraamaan. Onneksi nämä lapset pitävät minut kiireisenä, jolloin ei ole aikaa ikävöidä Kyetumea. Jalkapallopelin ohella tukanletittäjiä löytyi joka lähtöön. Täällä ei juuri pitkiä tukkia lapsilla näe. Lähinnä koulutetuilla naisilla on pitkät tekohiukset. Kaikki ovat kaljuksi ajeltuja hygieniasyistä. Monen kuukauden auringonpaahteen jäljiltä tukkani on kyllä siinä kunnossa, että se taitaa Suomeen päästyäni lyhentyä aikalailla.
Viikkoon mahtui oven takana koputtelijoita jokaiseen vuorokauden aikaan. Omaa aikaa sai, kun teki lapset kiireisiksi. Onneksi kyläkoulusta oli jäänyt ylimääräisiä vihkotehtäviä, joita lapsille jakelin. Oven takana olikin aina aikamoinen lauma lapsia puuhastelemassa.
Viikkoon mahtui myös luokkiin tutustumista ja Suomi-iltaa. Siinä monien suut loksahti auki, kun he näkivät kuvia jäisestä järvestä, jonka päällä voi ajaa autolla tai ilmakuvasta, josta näkee, että Suomi todellakin on tuhansien järvien maa.
Heippa Nyendon orpokoti ja Kyetume
Heipat kävin sanomassa viikon aikana myös orpokodille. Siellä lapset polskuttelivat tiskausvadeissa iloisina nauttien vedestä. Vesi roiskui ja nauru raikui. Niin raikui myös Harakka huttua keittää-loru edelleenkin niin suomalaisittain, että siinä ei voinut kun suunpielet vetäistä korviin. Viimeiset pöllöilyt ja banaanimetsäretket näiden nassukoiden kanssa ja sitten vilkutettiin heippoja. Siinä ei kyyneleitä tirauteltu, koska kerrankin olen siitä varma, että tänne palaan.
Niin.. Ja sitten myönnettäköön, että Kyetumeen tuli niin ikävä jo viiden päivän kuluttua, että siellä piti yksi yö käydä nukkumassa ja puhaltamassa saippuakuplia lasten kanssa. Sinne kun voisi asumaan jäädä.. Siellä sitten illalla mietin, että mitähän hyvää olen tehnyt ansaitakseni tämän kokemuksen. Tuhannet tähdet taivaalla, tulikärpästen tuoma satumainen tunnelma ja afrikkalainen meluisa alkuilta, ihanat ystävät ja kyläyhteisö. Täältä saisi aiheita niin moniin satuihin elävästä elämästä. Tällaiset kylät ne vaan todistaa, että satuja on olemassa oikeasti.
Heippa Ssenyange
Niin se tuli sekin päivä, että piti sanoa heipat myös Ssenyangelle. Monet, varsinkin suomalaiskummilapset, kävivät itkemässä vuolaita krokotiilinkyyneleitä luonani. Tämän viikon aikana olen niin montaa ihmistä itkettänyt, että vakavissani mietin onko lapsille hyväksi vai huonoksi, että aina joku käy näissä paikoissa kääntymässä. Paikalliset ihmiset kiintyvät ja sitten he joutuvat luopumaan. Haluan kuitenkin ajatella, että pienetkin ilonhetket ja tunne, että joku välittää, höpöttää, silittää ja pitää huolta, pysyy jossain muistilokerossa koko elämän ajan.
Ennen lähtöäni koko koulu kutsuttiin koolle. Rehtori piti puheen ja minä pidin pienen puheen myös oppilaille siitä, kuinka tärkeää on unelmoida ja sitten työskennellä kovasti tavoittaakseen unelmat. Vilkutusten ja avuliaitten kassien kantajien kanssa lähdin koulun autolla kohti Nyendon taksiparkkia.
Kohti Kampalaa
Taksin saaminen Kampalaan kohtuulliseen hintaan olikin aikamoista. Sellaisia ylihintoja korkeaan bensanhintaan vedoten, että.. Siinä neuvoteltiin puolisen tuntia taksikuskien kanssa ennen kuin päästiin sopimukseen. Matkan varrella, kun ihmisten maksamia hintoja kuuntelin, niin taisin ehkä oikeastikin päästä halvalla. Muut matkustajat olivat maksaneet kolmasosan enemmän.. hupsista. No, todistaahan tuo, että ainakin tinkimään on opittu vakuuttavasti. Odottakaahan vain maitokaupan sedät ja tädit! Matka taittui rattoisasti. Kukaan ei puhunut englantia ja minä en tiennyt mihin taksiparkkiin olimme menossa. Niinpä oli hieman haasteellista kertoa ystävälleni, mihin hän voi tulla minua vastaan. Kaikki sitten selkiytyi matkan aikana puhuen sana englantia ja sana lugandaa.
Kun taksiparkkiin pääsin, rahastaja ei päästänyt minua autosta ulos tavaroineni. Oli kuulemma liian vaarallista kulkea siellä yksinään. Niin, kyllähän minä sen tiesin. Taksiparkissa on satoja takseja ja ainakin yhtä monta tilaisuutta vaanivaa varasta. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Kun vannoin ja vakuutin, että pärjään tavaraviidakkoni kanssa ja lupaan mennä läheiseen ravintolaan odottamaan ystävääni, sain luvan lähteä. Näin jälkeenpäin ajateltuna, aikamoista huolenpitoa tuntemattomalta rahastajalta.. Ei mennyt montaa minuuttia, kun onneksi näin jo ystäväni.
Vastassa Kampalan kodissani oli uudet tuttavuudet Henry ja Augustine, kaksi opettajaopiskelijaa. Molemmat olivat kotoisin kotikyläni Kyetumen ympäristöstä. Toisen olin tavannut viime vuonna hänen kotonaan, vaikka sitä en itse muistanutkaan, ja toinen oli uusi tuttavuus. Siellä oli riisit ja maissipuurot valmiiksi keitettynä. Aikamoista huolenpitoa sekin, sillä tässä maassa miehet ei naisille kokkaile. Eiköhän tästä urkene taas hienot muutama päivä!
Viimeinen viikko Kyetumessa oli täynnä elämää. Se oli viikko, jonka aikana tuli mietittyä, olinko käyttänyt aikani oikein ja olinko tehnyt tarpeeksi. Päädyin siihen tulokseen, että tässä maassa ei koskaan pysty tekemään tarpeeksi, mutta niin paljon kuin yhden ihmisen työpanoksella on mahdollista rakkautta ja arkea jakaa – sen olen tehnyt. Mutta kyllä sitä rakkautta ja huomiota ja arjen jakamista on tullut myös takaisin päin vähintään triplaten.
Viimeisellä viikolla sanottiin paljon heippoja ja hyvästejä, mutta ei niin murheellisissa tunnelmissa kuin yleensä. Tänä päivänä yritän olla onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä olen saanut kokea. Sen varjolla ajatus siitä epätiedosta, milloinka ystäviä ja rakkaita paikkoja näkee seuraavan kerran, laimenee hieman. Heipat kävin sanomassa myös Assumanin haudalla, tuon pojan joka auto-onnettomuudessa viime vuonna kuoli. Ei siellä paljon nähtävää ollut. Maissi- ja papupeltojen keskellä oli kaksi hiekkakumparetta. Toisessa oli Assuman ja toisessa hänen veljensä. Hänen perheestään on kuollut kolme sisarusta, aina vanhin ja aina suunnilleen samanikäisenä. Täällä äitejä ja isiä kutsutaan vanhimman lapsen mukaan, esim. Maama Assuman. Jos vanhin lapsi kuolee, muuttuu myös vanhemman kutsumanimi elossa olevan vanhimman lapsen mukaisesti.
Viimeisenä iltana lasten kanssa askarreltiin naamareita ja naurettiin paljon kyläläisten kanssa. Juttelin muun muassa vuokranantajani kanssa kolme tuntia. Yhteistä kieltä meillä ei ole. Yksi sana lugandaksi, toinen englanniksi ja loput viitottiin käsillä, näyteltiin ja piirrettiin. Kuinka monen vuokranantaja on itkenyt, että älä lähde ja luvannut, että saat asua ilmaiseksi niin kauan kuin haluat. Meillä tulee ikävä ja kuka pitää lapsista huolen.. Aika liikuttavaa.
Toisaalta nyt oli oikea aika lähteä, sillä kylän poikki kulkevaa valtatietä alettiin leventää. Monia tärkeitä muistoja jäi kaivureitten alle. Valtava mangopuu, jonka alla oli hyvä odotella varjossa takisa ja suuri kaktus, johon ihmiset olivat vuosien mittaan kaivertaneet nimiään. Viimeisenä aamuna kaikki oli revitty ja tuhottu. Valtava pölymäärä oli joka paikassa, joka kirveli silmiä. Välillä ei nähnyt metriä enempää eteensä. Kauhulla odotan mikä maisema seuraavan kerran odottaa, kun palaan. Mietin myös kiihtyvätkö vain autojen ajonopeudet uuden hyvän tien myötä – nopeudet, joilla tälläkin hetkellä pärjäisi rallikisoissa.
VIIMEINEN PÄIVÄ
Oli ihana viettää viimeistä päivää Kyetumessa. Mihinkään ei ollut kiire, eikä mitään aikataulua lähtemiselle ollut. Kiireisenä yritin kuitenkin itseni pitää, ettei vain kerinnyt tulemaan surulliseksi. Aamusta menin auttamaan ystäväperhettäni keräämään kahvia pensaista. Olen haaveillut kahvin keräämisestä siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran Afrikkaan menin. Edellisillä kerroilla ei kuitenkaan ole ollut kahvinkeruun aika, se on ollut juuri loppumaisillaan tai tuloillaan. Nyt viimeisenä aamuna sinne pusikkojen sekaan tallustelin korini kanssa. Mustat marjat piti pudottaa maahan, punaiset kerätä ja vihreät jättää pensaaseen kypsymään. Mukavaa puuhaa, muttei varatonta. Sain kokea ihanan katepilarin polton ihollani useita kertoja. Katepilari on pieni karvainen toukka, mutta kun siihen vähänkään koskee, se polttaa ihoa samalla tavalla kuin ampiainen olisi pistänyt. Onneksi kipu ei sentään kestä niin kauaa. Aamun parituntisen saalis oli viisi vadillista kahvia.
Tähän aikaa vuodesta joka paikassa kerätään kahvia ja kahvia on kuivumassa pihat täynnä. Kun kahvi on kerätty pensaasta, se myydään kahvitehtaaseen. Vaihtoehtoisesti ihmiset kuivattavat kahvinpavut pihoillaan ja ja myyvät vasta kuivina. Kuivista pavuista saa paremman hinnan. Kahvinkuivauspeltoja on valtoimenaan ja joka paikassa. Aamulla ne levitetään auringon alle ja iltaisin kerätään säkkeihin varastoihin. Mutta minä vaan kysyn, kuinka kahvi voi haista niin pahalle tuoreena? Koko kylän yllä oli sellainen sakea ja imelä lemu.. Niinhän sitä sanotaan, että raja haisee. Niin myös tässä tapauksessa.
Viimeiset heipat hammasta purren hymy huulessa ennen kuin lauma kylän lapsia kantoi tavarani taksinodotuspaikalle. Matkaisin onneksi vain tunnin ajomatkan päähän Ssenyangeen. Sieltä olisi vielä mahdollisuus käväistä Kyetumessa, jos siltä tuntuisi. Se tieto helpotti lähtöä vaikka tiesinhän minä, että edessä olisi taas uudet hyvästit, jotka eivät ehkä olisi enää niin iloiset.
Ennen Afrikkaan lähtöä olin kerännyt muovipussillisen pehmeitä heijastimia mukaani. Heijastinkampanjaan osallistui huima joukko ihmisiä. Kuka kaivoi laatikoiden pohjalle hautautuneet heijastimet, kuka keräsi lenkkipoluille tippuneet ja kuka antoi työpaikan varastoista. Kiitos vain kaikille, täällä ne kaikki tällä hetkellä kimaltelevat ja seikkailevat pitkin banaanimetsiä. Täällä yöt ovat todella pimeitä ja täysipimeys on jo iltaseitsemän aikaan. On hurjaa seurata, kun pienet ja isot ihmiset seikkailevat kovaa vauhtia ajavien autojen seassa. Heijastimet todellakin tulevat tässä maanosassa tarpeeseen.
Heijastin on uusi asia paikallisille. He eivät ole koskaan sellaisia nähneet tai edes moisista kuulleet. Siksipä niitä ei voi vain jakaa vaan täytyy myös kertoa, mikä on homman nimi. Heijastimia jaoin lähimmässä koulussa, joka vastaa suomalaista ala-astetta. Naapurin 12-vuotiaan Ronaldin kanssa laskettiin vielä heijastimet edellisenä iltana, jotta osaisin mennä oikean kokoisiin luokkiin ja ettei kukaan jäisi ilman. Naapurin lasten kanssa heijastimien toimivuutta sitten vielä testailtiin kameran salaman ja taskulamppujen kanssa. Pimeällä niiden tarkoitus ja toimivuus on helppo näyttää, mutta entäpä, kun valoisaa ja heijastin on tuntematon asia niin aikuisille kuin lapsille..
Innoissaan heijastimista olivat sekä oppilaat, opettajat sekä rehtori. Kiersin neljässä luokassa ja sinne hukkui lähes 300 heijastinta. Parhaani tein selittäessä heijastimen salaisuutta ja sen informaation nojalla annoin lapsille ja aikuisille kotiläksyksi selvittää, kuinka se toimii. Jos heijastimen salaisuus ei valkenisi, hihasta saisi tulla nykäisemään milloin vain ja missä vain. Luokat olivat täynnä iloisia hymyjä, kun oppilaat kiinnittivät heijastimia vaatteisiinsa. Baby Classissä, jossa lapset ovat alle 5-vuotiaita, taputettiin kiitokseksi, laulettiin ja loruteltiin. Yksikin pienistä oppilaista piti heijastinta kädessään kuin pientä kukkaa tai aarretta, eikä päästänyt siitä irti koko sinä aikana, kun luokassa olin.
Luokassa saattaa olla yli 70 oppilasta ja yksi opettaja. Pienimmille oppilaille opettaja tekee tehtävät vihkoon käsin, isommat ja kynnelle kykenevät kopioivat taululta vihkoonsa. Pienet oppilaat on syötävän suloisia. Välillä he kiipeilevät pöydällä, toisinaan pissivät lattialle.. Opettajilla on omat vauvat ja pienet lapset töissä mukana luokassa, joita he sitten työn ohessa imettävät ja hoitavat. Oppilaat eivät ole moksiskaan, heille se on arkea.
Tänä päivänä vastaan tulee lapsia heijastimien kanssa päivittäin. Jotkut ovat tulleet ovelleni kiittämään, jotkut vastaan tullessa kysyvät mitenkä se heijastin oikein toimikaan.. Ja sitten minä selitän ja näytän ja muistutan, kuinka tärkeätä heijastinta on käyttää. On aina yhtä hämmentävää, jos on puolentoistatunnin kävelymatkan päästä omasta kylästä, ja vastaan tulee lapsi heijastimen kanssa kysymään neuvoa. Aina jaksan ihmetellä lasten pitkiä koulumatkoja ja sitä kuinka he jaksavat.. 9 tuntia koulua ja koulumatkoja 3 tuntia päälle. Kotona odottaa vedenkantaminen ja mitkä askareet milloinkin.
Heijastinopetus ei suonkaan ollut vain heijastinopetusta tuossa koulussa. Samalla puhuin pitkän aikaa rehtorin ja yhden pääopettajan kanssa lasten kurittamisesta. Täällä voisi sanoa, että on huono opettaja, jos ei keppiä ja kipua käytä opetusmetodina. Olen käynyt tätä keskustelua heidän kanssa viimeiset pari viikkoa. Ovat he ainakin asiaa miettineet, sillä heillä on aina liuta kysymyksiä esitettäväksi ja minä sitten yritän vastata.. Joskus pitää miettiä muutama päivä ja joskus en siltikään osaa vastata. Naureskellen he aina kertovat kunnioittavansa sitä, kuinka sanon asiat ja mielipiteeni niin suoraan. Niin.. Kyllähän minä asiat suoraan sanon, kun en osaa vieraalla kielellä kiemurrellakaan. Muutaman viikon päästä kutsuu Ugandan pääkaupunki Kampala ja elämä kahden opettajaopiskelijan kanssa. Aivan takuulla tenttaan noita poikaraukkoja monta iltaa kyseisellä aiheella.
Muutaman heijastimen säästin kylässä asuville tutuille perheille. Kyllä heidän silmät loistivat. Permanenttitussilla kirjoitin jokaiseen heijastimeen heidän nimensä ja se oli jotain vaivan ihmeellistä – aivan kuin taikatemppu. En varmasti ikinä muista erästä 60-vuotiasta miestä, joka tanssi heijastimensa kanssa kuin pieni lapsi. Hän tanssi talonsa ympäri muutaman kerran ja riensi soittamaan naapurille, mitä oli oikein saanut. Hän kysyi voiko hän pitää heijastinta päässään, entäpä selässä tai jalassa. Mies on entinen opettaja ja vieläkin niin kiinnostunut uusista asioista. Elämän pieniä ihmeellisyyksiä..
Kaikenlaisia ruokia on tullut tällä reissulla maistettu kaikenlaisissa olosuhteissa. Varmaan pitää mennä jonkin sortin kokeisiin tutkituttamaan itsensä ihan vain varmuuden vuoksi, kun Suomeen ennätän. Tänä päivänä tulella ruuan tekeminen ilman E-koodeja ei ole mikään ongelma. Paikallinen elämä ja ympärillä olevat ihmiset ovat kyllä pitäneet siitä huolen, että hyppysissä pysyy chapatit, mandaasit (paikalliset munkit ilman sokeria ja samosakset (pasteijaan rinnastettava). Heinäsirkkoja, lentomuurahaisia tai pieniä kokonaisia kaloja (omena tai silver fish), tuskin koskaan suostun syömään. Sen sijaan olen syönyt käärmeeltä näyttävää kalaa (mad fish). Hurjalta kaverilta tuo näytti ja ehkäpä se pariin maistamiseen jäi..
Ruuan tekeminen ei ihan muutamassa minuutissa taitu. Ensin todellakin haetaan ne perunat pellosta tai banaanit puusta, nypitään riisistä epäpuhtaat riisit ja kivet pois sekä kannetaan vettä kaivosta. Ruuanlaitto vie aikaa, mutta minä niin nautin siitä kiireettömyydestä. Täällä lähes jokaiseen ruokaan pistetään tomaattia, mutta vain minimaalisen vähän. Ei voi sanoa, että sitä laitettaisi edes väriksi ja siksi olen mielessäni muutamastikin naureskellut, että mikähän on koko tomaatin virka. Kaikkea sitä oppii ruokaa laittaessa. Tänä päivänä tiedän, että tomaattia käytetään sen vuoksi, ettei öljy haisisi. Pitäisiköhän ensi vappuna paistaa munkit tomaattiöljyssä ja kokeilla tomaatin toimivuutta?
Täällä ei paljon ruokaa ihmiset osta vaan kaikki tehdään itse. Alkoholia siellä keiteltiin aina suuria juhlia edeltävinä päivinä. Ensin tarvitaan vanhan auton katto tai jokin muu suuri pelti, jossa voidaan kärventää maissijauhoja. Auton katon alle suuri tuli ja ei kun kuokalla hämmentämään. Se tuoksuu ihan ruskealle kastikkeelle. Sitten keittelemään keitosta peltitynnyreissä ja loppu tulos näyttää aivan kuralammikon vedeltä. Ei ihan ole riittänyt uskallus moisen iloliemen maistamiseen edes kielen kärjellä.
Yksi mielenkiintoinen paikka on markkinat. Markkinapäivän huomaa jo kilometrien matkan päästä, sillä ihmiset loikkivat ostamiensa lehmien ja vuohien kanssa autotiellä ja matkustavat paikallisilla takseilla kanat köytettynä katolle.
Pieni paikka on täynnä vieri vieressä olevia muovipressuja, joidenka päälle myyjät ovat asetelleet tavaransa myytäväksi. Sieltä voi ostaa kaikkea,mitä kuvitella saattaa. Vanhoja ja uusia vaatteita, ruokaa, eläimiä, rautaesineitä ja mattoja löytyy kaikkea laatua. Siellä voi teroituttaa viidakkoveitsensä miehellä, joka polkee polkupyöräänsä väärinpäin ja hänellä on polkupyörään kiinnitetty veitsenteroituslaite. Kipinät vain sinkoilevat ympäriinsä. Ihmisiä on tuhansia ja on kuuma.. Markkinapaikat ovat tulleet tutuksi, kun olen käynyt ostamassa lahjoitusrahoilla lapsille ja perheille tarvikkeita. Hinnat ovat alhaisemmat kuin kylämme putiikeissa ja lähimmän kaupungin supermarketeissa. Vaikka alue on suuri, sana valkoihoisesta kulkee nopeasti. Kaikki huutavat minua nimeltä. Se on aika pelottavaa, kun tuntemattomat ihmiset tietävät missä asun, kenen kanssa, mitä söin edellisenä iltana.. kaiken.
Kyetumen lähellä marketti on torstaisin aina joka toinen viikko. Masakan markettipäivä on perjantai ja Nyendon tiistai. Yhdessä vaiheessa vähän jo ikävöin Suomen kirpputoreja, mutta nämä paikat ajavat saman asian tässä maassa. Rakastan markkinapaikkoja. Ne ovat hyviä paikkoja kartuttaa lugandan kielitaitoa. Joskus kinaan hinnoista vain sen takia, että saan käyttää lugandan kieltä. Se on toisinaan mukavaa ajanvietettä ja sillä tavoin saa uusia ystäviä. Mitenkäs se menikään.. Hullulla on halvat huvit ja idiootilla ilmaiset..
OSTOSREISSU PERHEILLE
Kaikkea ei kuitenkaan saa markkinoilta. Esimerkiksi vähän harvinaisempia lääkkeitä lähdetään ostamaan viereisestä pikkukylästä, josta löytyy apteekki. Apteekki on täynnä kaikenlaista purkkia ja purnukkaa. Tablettilääkkeet annetaan isoista pakkauksista pieniin itse tehtyihin paperipusseihin pakattuna, niin monta kappaletta kuin kukin tarvitsee. Harvoin lääkkeiden saamiseen reseptiä tarvitaan. Asiakas kertoo, mikä häntä vaivaa ja apteekkari sitten miettii, minkälaista lääkettä hän antaa. Paljain sormin hän ronkkii purkistaan pillerit likaiselle pöydälle ja laskee oikean määrän. Joskus vatsavaivoihin tai yskään saa esimerkiksi antibioottia..
Ostosreissut ovat aina jännittäviä. Itse ostaminen on oma tarinansa, johon tarvitaan mukaan aina reippaasti huumoria, kärsivällisyyttä ja iloista mieltä. Kyllä sellaisia asioita, joitten hinnoista tietää, on helppo ostella. Sellaisten asioiden kohdalla, joissa en hintaa tiedä ja paikalliset ystävänikään eivät osaa auttaa, joudun käyttämään paljon aikaa. Ensin pitää kinastella hinnasta ja lähteä pois. Jos myyjä juoksee perään, olin todennäköisesti maksamassa tavarasta liian paljon tai vaihtoehtoisesti oikean hinnan. Sitten menen seuraavaan paikkaan ja tingin samasta tavarasta pienemmällä hinnalla edelliseen kertaan verrattuna ja katson mikä on loppu tulos. Sitten menen vielä kolmanteen paikkaan, jossa minulla on jo jonkinlainen käsitys oikeasta hinnasta. Ehkä palaan kauppaan numero yksi tai kaksi, jos kolmannessa paikassa hinnat ovat korkeammat.
Joillakin täällä on periaatteena, että valkoihoiselle ei anneta mitään oikeaan hintaan vaan hinta on vähintään kolminkertainen. Näiden kanssa voin joskus haastella tuntikausia, jos minulla ei ole kiire mihinkään. Tuskinpa maltan odottaa, että pääsen Suomen maitohyllylle, unohdan olevani Suomessa ja alan tingata hinnasta ainakin kaksi kolmannesta pois..
Tavaroiden kuljettaminen on myös oma ohjelmanumeronsa. Moottoripyörillä huristeleminen pitkin banaanimetsiä on mukavaa, mutta jännittävää suuren tavaralastin kanssa. Moottoripyörän kyytiin mahtuu hyvin kolme ihmistä, kolme patjaa, peittoja ja viikon ruuat. Vähän vain köydellä tavaroita kiinni ja menoksi. Tunnelma on tiivisti, kun tavarat kolisevat ja pienten polkujen varrella oleva kasvillisuus hakkaa jalkoja vasten.
Matkan varrella näkee laumoittain lapsia leikkimässä tai tekemässä töitä. Taloja on monenlaisia. On mudasta tehtyjä ympyrän mallisia ja neliöitä, on tiilitaloja ja maalattuja taloja. Ihastelen aina taloa, joka on vähän kuin 11-asuntoinen rivitalo. Se on tehty mudasta ja kepeistä, jossa ihmiset asuvat vuokralla. 4-6€ kuukaudessa kuulostaa aika kovalta hinnalta kuukaudessa niissä olosuhteissa, verrattuna ympärillä olevien talojen vuokriin. Pihassa parveilee kolmisenkymmentä lasta ja aina joku vanhemmista kokkailee tai pesee pyykkiä. Lapset leikkivät vanhojen pyörien renkailla ja juoksevat niiden perässä. Leluja näkee jos minkämoista. On käytetty hedelmänkuoria, keppejä, rautalanganpätkiä, tyhjiä purkkeja – kaikkea mitä kuvitella saattaa.
Ihania pieniä kyliä on Kyetumen ympäristössä pilvin pimein. Jokaisessa on oma henkensä ja jokaisessa on omat nähtävyytensä. Perinteeksi on muodostunut, että vuorella pitää käydä ihastelemassa, kuinka kauas onkaan mahdollista nähdä, markkinoilla käydään vitsailemassa hinnoista, lätäköllä tarkistetaan onko varpaisiin tullut matoja ja matkan varrella opiskellaan kahvitietoutta.
Kyllä se niin on, että ihmiset tekevät kylästään omanlaisensa. Reissuilla oppii vallattoman paljon paikallisesta elämästä ja luonnosta. Jokainen reissu uuteen kylään ja uusia polkuja pitkin on kuin oppimismatka. Milloin opin tunnistamaan Arabic-kahvipuun muista, milloin miltä maapähkinän lehdet näyttävät. Joskus lähdetään paikallisten ystävien kanssa vain ulkoiluttamaan vuohia narun perässä ja viemään heitä toiselle puolelle kylää syömään ruohoa. Täällä on yhtä normaalia, että naapurin mies tulee aamulla vastaan vuohineen kuin Suomessa, että naapurin setä tulee aamulla vastaan narun perässä koira. Erona on vain, että vuohet köytetään ruohotupsuihin kiinni päiväksi ja koirat todennäköisesti viedään kotiin.
Pienten polkujen varrelta löytyy aivan ihania pihoja. Talo saattaa olla tehty mudasta ja vinksahtanut ikänsä myötä, mutta pihassa komeilee sellainen kukkaloista, johon Suomessa saisi kuluman satoja euroja. Näitä polkuja on vaelleltu päämäärättömästi ja päämäärän kanssa kymmeniä kilometrejä ja kymmeniä tunteja, yksin ja paikallisten kanssa.
Niin minä luulin tuntevani kotikyläni ympäristön läpikotaisin, lähes kuin omat taskuni, vaan höpöhöpö! Yhtenä päivänä kiivettiin Kyetumen lähimmälle vuorelle – ei sille, johon pitää vuosittain aina retki tehdä vaan eräs lähempi. Ei sinne huipulle kunnon polkua ollut ja heinää oli kasvanut niin paljon, ettei jalkoja ja heinän juuressa olleita kiviä näkynyt. Vuoren päällä oli isoja kallioiden lohkareita. Kun pääsimme niiden lähelle, paikalliset ystäväni alkoivat kuiskia. Minä sitä ihmettelin, mutta kuiskin sitten samalla tavalla kysymättä syytä. Kalliolohkareitten alla oli kolo ja sitä kohti sitten hiivittiin.. Voin kertoa, että oli aika jännittävää vaikka olin aivan ulapalla mitä oli tapahtumassa. Ystäväni vaihtoivat pelokkaita katseita keskenään, näyttivät minulle, että piti olla hiljaa ja hiipiä. Täällä aina hetkittäin tulee sellainen Olen keskellä satua-olo ja tämä oli yksi niistä. Ehkäpä Suomeen tullessani alan kirjoittamaan satuja oikeasta elämästä.. Kolossa oli matto, jonka päällä oli afrikkalaisia koreja. Koreissa oli piippuja, kolikoita ja banaanipuun kuoresta tehtyjä nyssäköitä. Kolossa oli myös kurpitsoista kuivatettuja pulloja, joiden sisällä oli jotain litkua kuolleilla kärpäsillä höystettynä. Olimme keskellä ei mitään ja siellä oli tällainen paikka. Pojat eivät kallionkoloon uskaltaneet mennä ollenkaan, mutta minä sinne menin. Hiljalleen alkoi raksuttaa. Olen kuullut monia juttuja noitatohtoreista ja tämä oli paikallisen noitatohtorin paikka! Tunnelmakin oli kyllä sellainen ja paikka täynnä maagisuutta. Voin kertoa, että en todellakaan halua törmätä tuohon noitatohtoriin.. Mutta tunnelma oli ainutlaatuinen ja hienot oli maisemat kalliolla – voi hyvänen aika. Sieltä näki lähes kaikki tutut kylät.
Samanmoisilta retkiltä löytää toisinaan uudenlaisia eläintuttavuuksia. Linnut täällä ovat hassuja, sillä ne laulavat niin afrikkalaisittain. Seuraavalla kerralla voisi ottaa ehkä jonkinlaisen lintukirjan mukaan vaikka en linnuista muuten niinkään välitä. Löytyy lintua, joka laulaa valssintahtiin ja lintu, joka laulaa afrikkalaisia rytmejä. Löysin myös Milja-linnun. Milja-lintu siksi, että kun se laulaa, se kuulostaa ihan siltä, että joku pelleillen huutaa nimeäni. Linnulla on aika hauska nimi vielä kaiken lisäksi, lugandaksi se on Namugala.
Viimeisten Uganda-viikkojen aikana vietin aikaani jonkin verran erilaisissa järjestöissä olleiden vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa. Se oli toisinaan jonkinlainen kulttuurishokki. Ei se väri vaan ajattelutapa ja kuinka kieltä käytetään. Paikallisten kanssa pärjään kielen suhteen, mutta kun kehiin astuu kahdeksan kaverusta Ameriikoista puhumaan kaikki yhteen ääneen, niin tämä neiti kyselee muutaman kerran, että mitä.. Orpokodilla oli tavallista enemmän vapaaehtoistyöntekijöitä. Yhteensä taisi olla yhtenä yönä kymmenen. Siinä kannettiin vapaaehtoistyöntekijöiden huoneeseen kerrossänkyjä huone täyteen ja siltikään paikkoja ei riittänyt kaikille. Nukuin yöni lasten kanssa samassa huoneessa ja se oli pitkä yö.. Ei lapsissa mitään vikaa ole, mutta huoneen likaisuus ja hajut. Jos lapset pissivät peittoihin, patjoihin ja lakanoihin, niitä ei suinkaan pestä vaan viedään päiväksi aurinkoon kuivumaan. Illan tullen peitot viedään sitten takaisin sänkyihin. Voitte vain kuvitella sen lemun, joka niihin on kuukausien ja vuosien mittaan kertynyt.
Orpokodin kouluun lähtevät lapset valvoivat puolille öille. Kymmenen aikoihin on tapana syödä iltaruoka ja vasta ilta yhdentoista aikaan alettiin tehdä läksyjä. Samalla tavalla elävät Kyetumen koululaisetkin. Illalla valvotaan myöhään ja aamulla ennen viittä herätään siivoamaan kotia, silittämään koulupukuja ja lankkaamaan kenkiä (jos sellaiset omistaa). Sitten kouluun seitsemäksi tai kahdeksaksi ja iltapäivällä viiden-kuuden aikaan takaisin kotiin. Aika pitkä koulupäivä esimerkiksi 7-vuotiaalle, joillekin ilman ruokaa, eikö? Aamuisin ja ennen iltahämärää tiet täyttyvät erivärisissä koulupuvuissa kulkevista koululaisista. Koulupuvun värin perusteella tietää, mistä koulusta lapset ovat tulossa tai mihin he ovat menossa. Kun isommat orpokodin lapset tallustelivat koulupuvuissaan kouluun, pienimpien kanssa alettiin viedä pissapyykkiä ulos narulle kuivumaan. Ja sitä pyykkiä riitti narut täyteen.
Vaikka monessa asiassa orpokodilla on parantamisen varaa, ehkä tiedon puutteen vuoksi, olen heistä niin ylpeä. Orpokodilla on muutettu käytänteitä hurjasti viimeisen kahden vuoden aikana ja lapsista pidetään parempaa huolta nykyisin. Kaksi vuotta sitten lapset saivat kahdesti päivässä maissipuuroa syödäkseen. Lähes vauvaikäisetkin itsenäisesti pistivät tulikuuman puuron kitusiinsa yhdellä kulauksella. Ne joilla oli iso maha, ehkä todennäköisesti yksipuolisen ruuan tai ruuan puutteen vuoksi, eivät välttämättä saaneet ruokaa ollenkaan. Nykyisin lapset syövät perunaa, riisiä, kaalia, papuja ja mitä milloinkin – joka tapauksessa monipuolisemmin kuin aiemmin. He saavat jopa aamupalan. Usein vapaapäivinä ennen aamuseitsemää pihassa on chapattitehdas, jossa harva se aamu itsekin chapatteja pyörittelin.
Ompas vierahtanyt aikaa viimeiseta paivityksesta. Anteeksi siita. Voin vilpittomasti sanoa, etta kaikki johtuu vain omasta laiskuudestani ja aikaansaamattomuudestani. Blogit on ollut koneella valmiina jo viikkona, mutta itsepaisen netin kanssa tappeleminen ei jaksa aina innostaa. Mukavia lukuhetkia!
Viimeinen viikko Kyetumessa alkaa hiljalleen. Välillä mietin, että mistähän hyvästä saan elää näin ihanaa elämää ja kolmatta kertaa unelmaani todeksi. Jos Kyetume on maanpäällinen taivaani, sitä se ei välttämättä ole paikallisille. Täällä kun seikkailee aamusta iltamyöhään paikallisten kanssa, näkee kaikenlaista. Jotenkin tämän reissun aikana esiin on tullut hyvin vahvasti mielenterveys- ja alkoholiongelmat. Tapaan istua iltaisin kavereitteni kanssa chapattienpaistopaikassa. On ihana katsella kojuja, jotka on kauniisti valaistu öljylampuin sähkön puutteessa. Ihmisiä vilistää monen näköistä ja kokoista, musiikki soi ja ihmiset liikkuvat tanssahdellen. Niin liikkuvat myös pienten vauvojen äidit, joista jotkut ovat surullisesti vahvasti alkoholin vaikutuksenalaisena. Myöhään he hoipertelevat päämäärättömästi kylän pinnassa. Selässään heillä on pienet kääröt ja väsyksissään he sitten jossain vaiheessa suuntaavat pilkkopimeään banaanimetsään – ehkä kotia kohti. Tässä maassa, tai ainakaan tässä kylässä, ei taideta tarjota minkäänlaista palvelua näille äideille ja lapsille. Se pistää aika pieneksi ja avuttomaksi vain katsella vierestä. Ja minä mietin pääni puhki, miten minun tulisi toimia.. Tunnen, että vaihtoehdot auttaa ovat aika pienet – tuntuu pahalta sanoa, mutta olemattomat.
Kuka huolehtisi lapsista
Olen muutenkin huolissani miten vauvoja täällä kohdellaan. Olen muutaman kerran todistanut, kun vanhemmat riitelevät siitä, kumpi vanhemmista ottaa vauvan ja joutuu pitämään siitä huolta. Eräänä iltana nuori äiti oli jättänyt 50metrin päähän kodistani vauvansa. Joku oli vauvan löytänyt ja paikalle oli saapunut vauvan isä. Kukaan ei suostunut ottamaan vauvaa, kunnes vihdoin pitkän riidan ja huutamisen jälkeen vauva lähti nuoren isän mukaan. Tässä maassa on tavallista, että miehillä on monta vaimoa ja useita lapsia. Rahaa ja tietoa, eikä aina haluakaan, ei kuitenkaan ole tarpeeksi huolehtiakseen näistä tärkeistä ihmisistä.
Eivätkä vauvat suinkaan ole ainoita, jotka ovat hunningolla. Aika pienestä iästä täällä lapset joutuvat itsekseen selviämään. Vanhemmat ovat kiireisiä ansaitakseen elantoa perheelle. Niinpä päätehtäväni taitaa nykyisin(kin) olla sylinä näille lapsille. Aina en edes tiedä kenen lapsia nukutan sylissäni kylän pinnassa, mutta aina onneksi on joku tuttu löytynyt läheltä. Joskus lapsia saattaa nukkua sylissä samaan aikaan kolmekin. Täällä ei nukuta päiväunia ja iltaisin he ovat väsymyksestä kiukkuisia. Vanhemmat ja isosisarukset heitä sitten lyövät ja käskevät oleman hiljaa. Joka ilta aina joku lapsista syliini nukahtaa. Joinakin iltoina useampikin. Tuntuu aika hyvältä, että pystyy antamaan muutamalle lapselle turvallisen paikan levähtää.
Monet ihmiset ovat halukkaita tulemaan Afrikkaan ja sitten tulee se MUTTA.. kielitaito. Tässä maailman tärkeimmässä tehtävässä ei onneksi kielitaitoa juurikaan tarvita. Joten kaikki vapaat sylit tänne vain! Jos paikalliset eivät ymmärrä sylin tärkeyttä, ei sitä ymmärrä kaikki täällä liikkuvat vapaaehtoisetkaan. Nyendon orpokodilla on tällä hetkellä paljon vapaaehtoistyöntekijöitä. Eräänä päivänä eräs vapaaehtoinen ihmetteli, mikä visioni on orpokodilla, kun en ”edes opeta lapsia”. Hyvänen aika.. Siinä vaiheessa oli hitusen ikävä suomalaisseuraa. Kerroin, että mielestäni lomalla olevilla lapsilla on oikeus saada hengähtää. He kyllä ehtisivät oppimaan kertolaskut ja kirjaimet englanniksi koulussakin. Jos niitä haluaa lomallakin opettaa, niin rallatella voi leikin ohessa. Jotenkin tuntuu niin kamalalta, että nuo leikkisät kaverit istutetaan pöydän ääreen ja sitten opiskellaan.. Ikää ehkä 5v. Kerroin, että tärkein tehtäväni on viettää aikaa lasten kanssa leikkien ja antaa heille mahdollisuus syliin ja aikuiseen sekä lapsuuteen. Ei mennyt pointti perille.. No, lapset nauttivat. Heidän kanssa tehdään aina retkiä banaanimetsään, katsellaan valokuvia tietokoneelta, piirrellään ja vain istutaan sylikkäin. Sen verran hyvin he osaavat suomalaisia lauluja, loruja ja sanoja, että naureskelen kun muista maista tulleet puhuvat lapsille suomea, kun luulevat olevan sen lugandaa..
Ja tänä päivänä ehdoton hitti on niin isojen kuin pieneten keskuudessa Harakka huttua keittää-loru leikkeineen. Ja tulee pientenkin lasten suusta niin suomalaisittain!